Aloitetaan luvuista, ne ovat valtavia – ja valtavan synkkiä. Synkkiä etenkin, jos koronan aiheuttama kriisi kestää ajallisesti pidempään kuin muutaman kuukauden.
Vuodessa suomalaisten yritysten yhteenlaskettu liikevaihto on noin 420 miljardia euroa. Jos tämä liikevaihto jakautuu suhteellisen tasaisesti vuoden jokaiselle kuukaudelle, syntyy yrityksille kuukautta kohden noin 35 miljardia liikevaihtoa. Tätä yhden kuukauden summaa voi verrata esimerkiksi valtion vuoden 2020 tulo- ja menoarvioon, joka oli ennen koronakriisiä noin 58 miljardia euroa. Kaiken kaikkiaan ansiotuloja (sisältäen palkka- ja eläketulot) maksetaan vuositasolla noin 130 miljardia euroa.
Näistä ikävistä taloudellisista tosiasioista päädymme hyvin pian lopputulokseen, ettei valtion lainoittamana ja avustamana kaikkia yrityksiä voi pitää toiminnassa montaakaan kuukautta, vaikkei yrityksille ja yrittäjille korvattaisi muuta kuin koronan aiheuttamia välittömiä tappioita. Jos vain neljännes yritysten yhteenlasketusta liikevaihdosta katoaa kolmeksi kuukaudeksi, katoaa taloudesta kaiken kaikkiaan 26 miljardia euroa.
Muutaman kuukauden notkahdus yritysten liikevaihdossa on kestettävissä, jos yrityksillä on riittävä kannattavuus, ja tarpeeksi suuret kassapuskurit toimintansa tukena. Muutaman kuukauden kurimuksen kestää, vaikka toiminta tilapäisesti vajoaisikin pakkasen puolelle.
Pyysin Kauppalehden analyytikkoa Ari Rajalaa laskemaan mikä on suomalaisten yritysten (liikevaihto yli 500 000 euroa) keskimääräinen nettotulos verojen jälkeen. on hämmästyttävän alhainen, 3,7 prosenttia.
Nettovoitolla mitattuna puskuria on noin kahden viikon liikevaihdon verran. Jos kaikki kulut toteutuvat täysimääräisinä, muttei tuloja tule lainkaan, keskimäärin suomalaiset yritykset putoavat tappiolle reilussa kahdessa viikossa. Mikäli liikevaihtoa muodostuu puolet, mutta kulut säilyvät ennallaan, armonaika pitenee kuukauteen. Onneksi Rajalan aineiston yrityksistä puolet on nettovelattomia. Tämä helpottaa koronakurimuksesta selviämistä.
Normaalioloissa lakkautetaan 80 yritystä jokainen työpäivä, lisäksi kymmenen menee konkurssiin. Tämä on osa talouden kiertokulkua, joka karsii hyvät liikeideat ja -toteutukset huonoista. Vuosittain yrityksiä syntyy ja lakkaa suurin piirtein yhtä paljon. Määrä vaihtelee talouden syklien mukaan 20 000 ja 30 000:n välillä. Kaikki yritysideat eivät vain lennä, niiden puuhamiehet ja -naiset siirtyvät joko muille töihin tai uuden yritysaihion pariin.
Kun olemme koronan vuoksi hyvin kaukana talouden, tai minkään muunkaan normaalioloista, on tärkeää osata valita oikein yritykset, joita avustetaan ja lainoitetaan yhteisistä varoista. Rajalliset resurssit tulee suunnata niiden yritysten pelastamiseen, jotka olisivat pystyneet jatkamaan toimintaansa ilman pandemiaa. Kaikkia yrityksiä ei voi, eikä pidä pelastaa, mutta elinkelpoiset tulee auttaa kriisin yli. Viruksen voittamisen yhteydessä käytettyä termi flatten the curve eli käyrän madaltaminen pätee myös yritysten pelastamiseen.
Oikein suunnatulla, lyhytkestoisella ja riittävällä tuella konkurssien määrää pystytään laskemaan reilusti ”tautihuipusta” siten, että mahdollisimman moni yritys, joka olisi selviytynyt ilman koronaa, jatkaa myös tämän myrskyn jälkeen. Kaikkien yritysten pelastamista ei kannata edes suunnitella, koska se on a) aivan liian kallista b) osa yrityksistä olisi lakkautettu joka tapauksessa myös normaalioloissa. Julkisen tuen suuntaaminen b-kohdan yrityksille aiheuttaa ainoastaan markkinahäiriön, koska talouden normaali kiertokulku ei pääse toteutumaan.
Mitkä ovat ne darvinistiset ehdot, joita pitäisi soveltaa, kun pitää päättää ketä ei avusteta rajallisista julkisista resursseista? Ohessa oma ehdotukseni (tilanne ennen epidemiaa):
Kaikkia yrityksiä emme voi pelastaa. Pelastetaan edes ne, joilla on mahdollisuus pärjätä jatkossa.
Alkuperäinen julkaisu 5.4.2020 talouskriisi.fi
Check out the latest updates from our portfolio and selected industries.
Among inspiring startup stories, Rovio’s journey stands out as one of a kind, having created one of the most successful mobile games in history. However, even with Rovio’s established market position, Mikael Hed could never shake off the gnawing insecurity that their hard-earned success might vanish away in a split second.
In 2009, the future of Rovio was at stake. With bankruptcy looming as a distinct possibility, there were only two choices left: succumb to failure or chart a new, unforeseen course – with a sprinkle of luck.